I.

Teinien kujeita.

"Oi, joudu, armas ilta,
Suo lepo rauhainen…
Kas päivyt taivahilta
Jo vierii maillehen.

Ja rusko hohtavainen
Se kultiansa luo…
Oi kuink' on ihanainen
Maa, meri — kaikki tuo!

Vait', vait' on kaikki muuten —
Yörastas laulaa vaan!
Halk' öisen hiljaisuuden
Se kutsuu kultoaan."

He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:

"Vait', vait' on kaikki muuten" —

— Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi ensimäistä ääntä, — etkös kuule mitenkä pehtori… vai mikä lienee miehiään… tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan laulua, häh?

— Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, — mutta kun oleilee laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa… No, etkös vielä laulaisi?

— En, Yrjö, nyt juon.

— Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa' alas. Katsotaanpa… mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!

— Terveeksi, pitkä Yrjö!… Minun ei lopu janoni sillä että sinä juot kaikki.

— Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. Parvum parva decent… vähähkölle vähä tarvitaan… sanoo ikiunohtumaton ystävämme Haakoni Sjögren.

— Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!
So, piisaa!

Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön kimnaasilaista — teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.

Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen, viidakoineen.

Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen, jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.

Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset viattomat koirankurinsakin.

— Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta kohden; — ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.

— Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.

— Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?… Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme päivällistä, niin olen haljeta naurusta…

— Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka, hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.

— Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!

— Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä
Lomarydissä, sanoi Yrjö.

— Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä…

— Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi kaunis kuin kullannuppu…

— Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta poskiparrastasi.

— Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä… vaan minä — minä olen mies, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.

— Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.

— Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa meille muuta kostuketta kuin kaljaa?

— Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.

— Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä
Veksiössä harrastan…

— Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta… Eikös ollut sattuvasti osattu, häh?

— Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä kunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa oli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä välin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon tyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et tunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset korupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille neitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti karjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät anna maitoa… hän kysyi minulta neuvoa… — Ja sinä vastasit?

— Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.

— Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.

— Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen auttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin verukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni. Vihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että hän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen, ompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa jonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla hokus pokus filiokus. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja pyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä asiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle maksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että hän hankkisi ne itse.

— Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; — minä näin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.

— Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä pyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin hevoskauppiaat tekevät…

— Ha, ha, ha!

— Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä pikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä niinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden täältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja herättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf…

— Kuulkaas muori, sanoin, — vielä tiedän yhden keinon joka auttaa; minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää ensin loihtia.

— Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.

— Se on vallan helppoa… Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle kahdenkymmenen vuoden…

— Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.

— Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan; te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:

"A, E, I, O
Lypsäköön nyt lehmät jo,
U, Y, Ä ja Ö
Vasikat älkööt nääntykö."

Stiina sanoo hokus ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon pokus ja otan naulan suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja sanoo filiokus, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on koko temppu… No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa…

— Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.

— Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin sainkin kuusi suukkoa.

— Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O —" j.n.e.

— Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa filiokus.

— Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa… Aurinko menee mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?

— Quo fata trahunt retrahuntque sequamur: menkäämme minne onnetar ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan! Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa oleskella!

— Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!

— Ainakin kauniilla säällä… Kas, nyt häipyy sen säteilevä majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!

"Oi, milloinka, oi
Sun laillasi laskea saan
Jo rantahan toivoni maan!"

No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!

"Nyt riemuiten
Ja laulellen
Jo matkahan lähteä saa.
Ei huolta lie
Tie minne vie —
Meill' kaikkiall' on kotimaa."

Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä kajahtelivat metsässä.

II.

Masuuni.

Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa, sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.

He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.

Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.

Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies, päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten kasvojen verhoksi.

— Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.

— Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja jälkimäinen lisäsi:

— Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla matkaamme.

— Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; — oletteko eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla majassa, niin on se omassa ehdossanne.

— Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, — ja olen sen vuoksi hiukan utelias…

— Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana…
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen…

— Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, — niin olemme monena yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena…

— Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; — jos herrat ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.

Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.

Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo. Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin, niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään, olivat seuraavat:

"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
Mi taivaalla tuul'ajoll' on."

— Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; — minä en jaksa kuulla sitä.

— Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka Larsson, — etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi, eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.

— Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, — kyllä me sitä halusta kuuntelemme.

— Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, — Pekka ei tee muuta kuin laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan ja muuta sellaista jaaritusta… minä en jaksa kuulla sitä.

— Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, — sittenkun Sven sai morsiamen, uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.

— Pidä suusi! sanoi Sven.

— Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; — muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja koko pitäjässämme; kuulisittepa — vaan minua kirkossa. Lukkari huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita huutamisessa.

Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä käteen, suusta suuhun.

— Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota hän koetteli kädessään.

— On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.

— Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti käsivaralta moukaria vaakasuorassa.

— Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; — herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.

— Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf, ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; — Yrjö ei ole väkevin joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen saatte uskoa.

— Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; — nostakaa se kanssa jos jaksatte.

Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.

Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:

— Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."

— Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista mestarinäytettä.

— Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö kummeksien.

— Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, — elleivät tahdo lyödä nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin taitavat… Ota lapio, Pekka Larsson… kuona on tyhjennettävä.

Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis, otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä. Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.

— Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, — ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä, vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.

Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä ovat paraita ruuan maustimia.

— En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven aterian aikana suosiollisesti teineille; — minnekä huomenna aiotte mennä?

— Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; — menemme minnepäin tuuli käy.

— Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, — ja minun on silloin vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain vaeltelette kukkia keräämässä…

— Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.

— Olkoon menneeksi, vastasi tämä, — minä kohdastani hyväksyn sen.

— Hyvä on, sanoi Sven, — sittepä saatte nähdä äijän, joka on eläissänsä nähnyt ruudinsavua.

— Onko isänne ollut sodassa?

— Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.

— Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.

— Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?

— Tulemme, Sven.

— Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut… Suostutteko siihenkin?

— Kuinkas muuten.