Metsälinna.
Singoalla.
Ikävä.
Muukalaiset Egyptin maalta.
Erland ja Singoalla.
Hämyhetki metsäpuron rannalla.
Kaksintaistelu.
Leiri.
Lähtö.
Yö.
Myrkkyjuoma.
Surun lapsi.
Ritari ja pyhiinvaeltaja.
Rotko.
Salainen voima.
Päivä ja yö.
Viimeinen yövaellus.
Päivän koitto.
Rutto.
Metsän erakot.
Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollut Månesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinni rakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreä torni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoista ulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiät pyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.
Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle, liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansa rakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.
Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojen harjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivat kulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissa kulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitä enemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisia rauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväiden päällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin ja Vinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat. Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalan siunausta Ekön linnalle.
Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.
Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuin olisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia. Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystä syntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.
Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tumma havumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutui ranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappu rapultaan ylenevä luostarin pääty.
Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänä myöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivat ja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivat kellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsia virui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneet vielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistus huokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavan pihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi samean päivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita. Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkut muinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani, ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.
Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi, joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteen vaipunut, ja sen omistajista, toisesta toisensa perästä, sanottiin, että sana oli heistä vaikeampi antaa kuin runsas almu. Månesköldit näyttivät tahtovan kulkea kulkuaan yhtä äänettöminä kuin kuu, joka tarun mukaan oli heidän pakanallisen esi-isänsä ystävä ja joka oli hänelle hopeaisen sirpin lahjoittanut. Noiden monien linnan seinissä olevien merkkien ja esi-isiä muistuttavien kuvien joukossa ei kuitenkaan kuun sirppiä näkynyt muualla kuin yrttitarhan portin päällä, mutta siinä se oli asetettu pyhän neitsyen jalkojen juureen ja siis ristin alaiseksi saatettu. Mutta jos joku ritari Pentiltä tuota kummallista tarinaa tiedusti, teki hän epäävän liikkeen kädellään, teki välistä ristinmerkinkin, ja vastasi vain: se tapahtui pakanuuden aikana. Taipuvaisempi sanoin selittämään asiata oli kuitenkin vanha palvelija, Rasmus metsästäjä.
Seudun kansa kyllä tiesi, miksi Ekön linnassa oltiin ääneti ja miksi Ekön miehet vaikenivat. Kun kristinuskon sanansaattajat — nuo kolme, joiden kuvat linnan portin päällä kohottivat katseensa ja kätensä taivasta kohti — olivat ilmaantuneet Smålannin maakuntaan ja sen jättikumpujen päältä alkaneet puhua valkeasta Kristuksesta ja pyhästä isästä Roomassa, oli Månesköldin esi-isistä se, joka siihen aikaan eli, alkanut heitä vastaan intoilla, koonnut väkensä pyhille kukkuloille ja uhrilehtoihin ja kehoittanut heitä pysymään uskollisina salaperäiselle Odinille, valkoiselle Balderille ja mahtavalle Torille. Näiden epäjumalain kunniaksi lauloi hän harpulla säestäen lauluja niin mahtavia, niin hurmaavia, että kansa luuli kaikkien luomakunnan äänien niihin säveliin sointuneen. Se paadutti sen vuoksi sydämensä evankeliumia kohtaan ja karkoitti sen sanansaattajat. Sentähden vallitsi nyt äänettömyys Ekön linnassa ja sentähden vaikenivat Ekön miehet. Mutta äänettömyys ei ollut pahan omantunnon painamaa, niinkuin ennen lienee ollut. Seitsemän hurskaan miespolven jäsenet olivat koettaneet sovittaa pakanallisen laulajan rikosta. Se kevensi omaatuntoa.
Kerrottiin, ettei yksikään kristitty Månesköld voinut eikä tahtonut laulaa ulkosalla taivaan alla — ei kukaan ennen Erlandia, ritari Pentin poikaa, joka vielä oli keskenkasvuinen. Hänen ääntänsä olivat ihmiset ihmetyksellä kuunnelleet, kun hän tuon tuostakin metsän peitossa lauleskeli, missä mielellään jousella ja keihäällä varustettuna kuljeskeli. Hän lauloi kummallisia säveliä, rajuja ja kauniita, lauloi varsinkin silloin kun kuuset ja hongat kovimmin kohisivat. Hän kulki yksin silloin kun ei tahtonut, että Rasmus metsästäjä häntä seuraisi.
Rasmus oli taitava metsänkävijä, hyvin perehtynyt petojen tapoihin ja elkeihin, ja ylen oppinut oli hän kaikessa, mikä koski metsähiisiä ja peikkoja. Useammin seurusteli Erland kuitenkin kahden koiransa kanssa, jotka olivat suuria ja pörröisiä, joiden silmät olivat verenpunaiset ja hampaat terävät. Naapurit pelkäsivät Hallia ja Hurttaa, ja sudetkin niitä nälkäisellä ja äkäisellä pelolla katselivat.
Rannan korkeimmalta kalliolta oli Erlandin tapana viskautua veteen. Kun tuuli kohotti laineet lakkapäiksi, silloin häntä huvitti uida. Ihmisten mielestä oli pojassa jotain levotonta ja rajua, jotain, joka pakanuuden aikoja muistutti; hänen luonteessaan oli jotain, jota ei kastevesi ollut kostuttanut.
Entäpä jos se vanha pakana, se muinoinen Månesköld, joka ei koskaan ollut antanut siunata itseään ja joka kuolinvuoteellaankin oli houraillut kilpineidoista ja kuolemattomuuden simasta — entäpä jos hän oli nyt palannut Erlandin hahmossa? Noin arvelivat keskenään talonpojat matalissa majoissaan. Mutta Ekön talonväki vakuutti, että Erland risti silmänsä hartaasti ja luki rukouksensa kädet ristissä; että hän totteli isää ja äitiä ja osoitti kunnioitusta opettajalleen isä Henrikille; että hän oli hyväsydäminen vaikkakin kiivas, antelias niinkuin kaikki Månesköldit, ja harras oikeutta noudattamaan, vaikkei se aina onnistunutkaan. Rasmus metsästäjä, joka luuli parhaiten tuntevansa Erlandin, vakuutti kaiken tämän todeksi, mutta pudisti kuitenkin päätänsä.
Ritari Pentti ei ollut tehnyt elämää Ekössä äänekkäämmäksi kuin hänen esi-isänsäkään, ja hänen vaimonsa, jalovartinen, solakka ja vaaleaverinen Elfrida, jolla oli Kristuksen vuorisaarna silmissään ja otsallaan Taborin vuoren loisto, toimitti monet tehtävänsä hiljaisella arvokkuudella.
Kaksi kertaa vuodessa oli Ekössä pidot, joihin tuttavia ja ystäviä saapui kaukaisista kartanoista. Pidot olivat loistavat: kullalla neulottuja verhoja riippui salin seinillä, pöydällä oli kallisarvoisia astioita ja kellarista kannettiin esille kalliita juomia. Mutta vaikka ilo silloin ei ollutkaan hillittyä, esiintyi se kuitenkin arvokkaasti: vieraat eivät siihen syytä tienneet, mutta heistä tuntui juhlalliselta vielä silloinkin, kun heidät tarpeeksi juovuksissa vuoteisiin talutettiin. Itse herra Gudmund Ulfsax, Ekön lähin naapuri, jonka tapana oli huutaa ja meluta silloin kun olisi puhua pitänyt, ja joka kiroili enemmän kuin siunaili, silloin kun oli saanut yllin kyllin olutta ja viiniä nauttia, oli Ekössä ollessaan kohtelias ja kohtuullinen, ja säyseä sanoissaan ja liikkeissään, ja lallatteli vielä vuoteessaankin lapsena oppimaansa, hänelle ymmärtämätöntä latinalaista iltarukousta, jos ei näet sattunut niin, että se oli jo aamurukoukseen vaihdettava.
Ritari Pentti oli monta kovaa kokenut mies. Matti Kettilmundinpojan kanssa oli hän taistellut onnettomien herttuoiden puolesta ja Skånessa oli hän käynyt sotaa holsteinilaisia herroja vastaan. Nyt oli hän vanha ja harmaantunut ja hoiti isällisesti ja älykkäästi talonisännän tehtäviä. Talvipäivinä pysytteli hän enimmäkseen käsityökammiossaan talonpojan Olavi Hallsteninpojan kanssa, joka oli tehnyt ja koristellut alttarin pitäjän kirkkoon. Siellä työskentelivät uutterasti nuo harvapuheiset miehet ja heidän käsistään ilmestyi puuhun veistettyjä enkeleitä, apostoleita ja pyhimyksiä: pyhiä Marioita ja Katariinoja, taivaallinen Gabriel kädessään lilja, Pyhä Pietari avaimineen, pyhä Paavali miekkoineen, pyhä Sigfrid sauvoineen, pyhä Gregorius haarniskaan puettuna ja pyhä Sebastian, jonka ruumista nuolet lävistivät. Olavi Hallsteninpoika teki tärkeimmän työn; mutta ei ritarikaan pelkkää roskatyötä tehnyt: hän vuoleskeli taitavasti vaippojen poimut ja maalaili ne tottuneella kädellä. Monet talvet oli ritari Pentti sillä tavalla viettänyt. Ei koskaan näyttänyt hän hurskaiden kuvien tekoon kyllästyvän. Linnan kappeli ja luostarin kappeli olivat kukin saaneet kuvansa. Sali ja makuukamari samoin. Myöskin pitkissä mustissa käytävissä häämötti pyhimyksiä joka nurkassa, ja rappujen käänteissä elustelivat ne pyhäisiin aatoksiinsa vaipuneina. Siinä osassa linnaa, jota luultiin pakanuuden aikana rakennetuksi, seisoi pyhä Sigfrid, ja hänen edessään oli polvillaan tuo pakana, joka oli pitänyt Balderia Kristusta parempana ja Odinia kolmi-yhteistä Jumalaa parempana. Hänen kuvansa, se näkyi selvästi, katui tuota suurta syntiä ja rukoili hartaasti, ettei tulevia sukupolvia sen vuoksi pahalla rangaistaisi. Harppu, joka oli salaperäisiä pakanalauluja soitellut, oli muserrettuna hänen vierellään. Monena yönä oli ritari Pentti herätessään ajatellut tuota kurjaa, joka kiirastulessa paloi, ja hän lohdutti itseään sillä, että sielumessut ja sukulaisten hyvät työt ehkä lievittävät hänen kipujaan ja tekevät hänen pelastuksensa mahdolliseksi.
Isä Henrikki, Erlandin opettaja, oli maita ja mantereita matkustellut, ennenkuin pysähtyi prioriksi syvällä Smålannin metsässä olevaan luostariin. Hänen munkkinsa kertoivat, että hänen arvonsa hengellisenä miehenä ja oppineena oli ollut suuri kaukaisissa maissa, ja se tiedettiin, että itse Maunu kuningas oli tämän priorin edessä päänsä taivuttanut yhtä syvälle kuin Upsalan arkkipiispan edessä. Ja harva se vuosi, ettei hänelle kaukamatkustajain mukana tullut kirjeitä, jotka oli kirjoittanut itse paavi Avignonissa tai joku Pariisin yliopiston korkeasti oppineista herroista. Korkeita kunniasijoja oli hänelle tarjottu. Mutta hänellä oli luostarissaan, mitä hän maailmassa oli saadakseen halannut: oli aikaa mietiskelyihin ja tutkimuksiin, oli aikaa pergamentille piirrellä toiveitaan pian tulevasta Jumalan valtakunnasta maan päällä. Hän luki mielellään vanhoja roomalaisia runoja, vaikka niiden tekijät olivatkin olleet pakanoita, ja vanhan Vergiliuksen säe Magnus ab integro saeclorum nascitus ordo [suurten vuosisatain aika on kerran vielä koittava] kaikui hänen korvissaan profeetallisena ennustuksena. Luki hän myöskin kirjoja, jotka olivat kummallisilla kirjaimilla kirjoitetut, ja joista munkit sanoivat: graeca sunt, non leguntur: se on kreikankieltä, sitä emme lue. Sillä isä Henrikki oli pari vuotta oleskellut kreikkalaisessa keisarikaupungissa.
Harva oli se viikko, ettei hän olisi jonain iltana istunut Ekön linnan mukavimmassa nojatuolissa, toisella puolellaan rouva Elfrida ja toisella ritari Pentti. Ritari oli harvasanainen, mutta kilisti tuon tuostakin isän kanssa, ja katse, jolla hän maljansa nosti, ilmaisi kunnioitusta, ystävyyttä ja viihtymystä. Rouva Elfrida kyseli, munkki vastaili ja kertoi. Ja mitäpä kaikkea hän tiesikään kertoa! Hänhän oli nähnyt sen maailman, joka nyt oli, ja tunsi kirjoistaan sen maailman, joka oli ollut. Liialti ei hän sanoja käyttänyt. Mutta kuinka olivatkaan sattuvia ne sanat, joita hän käytti! Rouva Elfrida piti huolta siitä, että Erland oli sellaisissa tilaisuuksissa läsnä. Ja poika oli mielellään läsnä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se pitää minun saada kokea, se ja vielä paljon enemmän, ajatteli hän.
Tapahtui kuitenkin, että hänen huomionsa harhaili poissa. Kun ilta oli kuutamoinen, oli hänen vaikea kuunnella, mitä isä Henrikki kertoi. Hän oli näkevinään kuun veripunaisena kohoavan metsän takaa; hän näki kuun kuin hopearenkaan uiskentelevan taivaan viileässä sinessä; hän näki kuun katselevan makuuhuoneen ikkunasta sisään; hän näki, miten se läpi ilmojen syvyyden pudotti kimmeltävän hopeasirpin hänen pakanalliselle esi-isälleen; näki neitosen Bilin ja nuorukaisen Hjuken onnellisina soutavan pois kuun venhossa; näki kuun säteiden välkkävän rouva Elfridan hameen poimuissa. Sellaiset näyt ne hänen mielessään harhailivat. Oliko Erland jollain tavalla kuun sukua?
Eikä ollut hänen helpompi seurata isä Henrikin sanoja, kun sisäjärven aallot kohisivat saaren rannoilla ja tuuli vinkui havumetsässä. Silloin kuuli Erland ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos ja joilla oli käsittämättömän hämäriä totuuksia hänelle ilmaistavina. Silloin tapahtui, että hän kuvaili mielessään maailman kokoisen harpun, joka oli koristeltu tuikkivilla tähdillä ja jonka kielet kulkivat läpi sinisen tai sumean äärettömyyden — vavahdellen valoisien kätösten niitä koskettaessa tai synkkien myrskypilvien ja sinivalkoisten salamain niitä soittaessa. Ja tästä harpusta kiitivät hänen ajatuksensa tuohon särjettyyn pakanalliseen harppuun pyhän Sigfridin jalkojen juuressa. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, eikä sitä edes ajatellutkaan.
Kun tämä kertomus alkaa, oli Erland seitsentoista vuotias, oli voimakas ja kaunis nuorukainen, taitava monenlaisissa urheiluissa, ja kirjatietoinen myös, usein iloinen, välistä mietteihinsä vaipunut, herkkä vihaan, sukkela sopimaan, nuorukainen tuolloin, lapsi tällöin.
Herra Gudmund Ulfsax oli leskimies ja hänellä oli sinisilmäinen tytär Helena. Ritari Pentti ja herra Gudmund arvelivat että nuoret olivat toisilleen määrätyt. Molemmat olivat vanhempainsa ainoat, ja tilukset olivat siinä niinkuin yhdistettäviksi aiotut. Ja kun rouva Elfrida oli samaa mieltä, päättivät vanhemmat, että Erlandista ja Helenasta oli muutamien vuosien kuluttua tuleva toistensa aviot. Vielä he toisiaan vierastivat. Mutta kaikella on aikansa. Rakkaudella on aikansa silläkin.
Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.
Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten, oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut olevansa kaukana palmujen maassa.
Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.
Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana metsässä.
Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan. Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin houkuttelevaa.
Mutta Halli ja Hurtta seivästivät tuikeat silmänsä tyttöön ja murisivat vihaisesti. Ja kun Erland yhä seisoi siinä katselemiseensa ja ajatuksiinsa vaipuneena, hyökkäsi Halli kukkulalta alas niinkuin olisi tahtonut repiä palasiksi tuon tuntemattoman.
Silloin huomasi Erland mikä vaara tyttöä uhkasi, ja kutsui koiraa takaisin. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua oli tyttö nopeasti käännähtänyt päin, noussut seisoalleen, ja juuri kun koira iski terävät hampaansa hänen hameeseensa, upottanut tikarin sen kaulaan. Palanen hametta hampaissaan kaatui Halli kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Erlandin silmät säihkyivät vihasta, kun hän näki uskollisen Hallinsa surman, ja hän huusi, juosten nopein askelin tyttöä kohden:
"Kuka sinä olet, joka uskalsit tuon tehdä?"
Mutta tyttö katseli suurilla, mustilla, säihkyvillä silmillään tuota vaaleaveristä herraspoikaa, hänen ruskeat poskensa hehkuivat tummanpunaisina, huulet vapisivat ja hän heilutti verta vuotavaa tikaria, niin että punaiset helminauhat hänen paljailla käsivarsillaan kalisivat:
"Tahdotko ehkä tappaa minut?" kysyi hän kiivaalla äänellä murtaen jollekin vieraalle kielelle.
Ja hän kohotti tikarinsa puolustukseksi toista koiraa vastaan, joka aikoi hyökätä hänen kimppuunsa.
Erland komensi Hurtan paneutumaan pitkäkseen, ja kun tämä ei kohta paikalla totellut isäntänsä ääntä, löi hän petoa jousellaan, niin että se ulvahtaen vetäytyi syrjään.
Pojan ja tytön silmät kohtasivat toisensa. Uhkaavia olivat kumpaisenkin katseet. Mutta miten lienee käynytkään, niin vetäytyivät tytön huulet hymyyn.
"En pelkää sinua", virkkoi hän ja heitti pois tikarinsa, niin että se lensi vinkuen ilmassa, ja tarttui kärjestään puuhun.
Erlandin viha muuttui ihmettelyksi ja uteliaisuudeksi.
"Sinä olet kummallinen tyttö, — mutta huono olisin mies, ellen miesten otteluissa voisi naisen kanssa kilpailla."
Hän veti metsästyspuukkonsa tupestaan, ja heitti sen samaan puuhun. Puukko tunki tikarin viereen, mutta niin syvälle, että puolet terästä upposi kaarnaan.
Hän meni puun luo ja vetäsi irti aseet, huuhtoi tikarin purossa ja antoi sen takaisin omistajalleen.
"Sinä olet kaunis tyttö", sanoi hän, "mutta hyvin kummallinen… tahdotko", lisäsi hän arvellen, "että minä tapan tuon toisenkin koiran, koska se on sinulle vihainen?"
"En", sanoi tyttö, ja pisti tikarin tuppeen, joka riippui vyössä hänen kupeellaan; "koira on viaton, sillä nuo eläimet ovat sellaisia kuin heidän isäntänsä tahtovat. Mutta sinä itse mahtanet olla ilkeä poika."
Ja tuo tuntematon houkutteli luokseen Hurttaa, joka isäntänsä merkkiä totellen lähestyi tyttöä maassa madellen. Tyttö silitteli sen pörröistä päätä.
"Suo anteeksi minulle", sanoi Erland; "olet oikeassa: minä olen kovasydäminen ja ilkeä, mutta älä luule, että minä koiraa usutin. En tahtonut sinulle mitään pahaa tehdä."
"Minä uskon mitä sanot." Hän katseli Erlandia syvälle silmiin. "Asutko täällä läheisyydessä?"
"Asun."
"Hyvästi", sanoi tyttö, "me emme varmaankaan enää toisiamme tapaa." Hän oli valmis kiitämään metsään, kun Erland ikäänkuin unesta heräten, kohotti päänsä ja huudahti:
"Ei, ei, älä mene!"
Hän sanoi sen sellaisella äänellä, että tuntematon katsahti taakseen.
"Sano minulle nimesi", sanoi poika ja tarttui häntä käteen.
"Olet utelias."
"Ei, en minä nimestäsi välitä, kun vain tahdot sanoa, mistä olet ja miksi emme enää koskaan saa nähdä toisiamme."
"Nimeni on Singoalla, olen tullut tänne kaukaa, enkä pysähdy mihinkään paikkaan."
"Emmekö siis koskaan enää tapaa toisiamme?"
"Mitä sinä minusta huolit? Huomenna olet minut unohtanut."
Singoalla kumartui maahan, taittoi punaisen kukan, heitti sen puroon ja juoksi metsään.
Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen. Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen. Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään. Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan kukkulan rinnettä.
Seuraavana päivänä palasi Erland kukkulalle puron luona. Jousi oli hänellä kädessään, ja Hurtta seurasi häntä, mutta metsästystä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Singoallaa, tuota ruskeata tyttöä. Hän oli yöllä nähnyt unta Singoallasta, että tämä tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, että hän vuorostaan puristi tytön kättä, että he katsoivat syvälle toistensa silmiin ja tunsivat olonsa omituisen onnelliseksi. Sellaista unta ei Erland ollut nähnyt koskaan ennen; ennen uneksi hän vain taisteluita metsän karvaisten asukkaitten kanssa, uneksi urosten otteluita ja halaistuja saraseenien turbaaneja.